Täytyykö jaksaa?

Seuraavassa kärkkäitäkin mielipiteitäni. Joita olen miettinyt jo pidempään ja vallitsevan tilanteen myötä nyt ehtinyt kirjoittaa ylös. Toivottavasti kukaan ei loukkaannu tästä, se ei ole tarkoitukseni.

Täytyykö meidän jaksaa?

Minun mielestäni on vaarallista, kun "purkkapaketti" fitnessohjaaja mimmit käyttävät alustaansa henkisestä puolesta puhumiseen. Olen törmännyt tähän ilmiöön, nyt monissa heidän kirjoissaan, joita tuntuu niitäkin tulevan kuin sieniä sateella.

Ymmärrän fyysisen "jaksaa jaksaa" hokemisen. Sehän on heidän työnsä, mutta sitten ollaan todella vaarallisilla vesillä, kun se "jaksaa jaksaa, paina vielä vähä, just noin" ajattelumalli siirtyy heidän kauttaan sinne mentaalivalmennukseen. Ei se ei ole heidän tehtävä. Ei heillä ole tarpeeksi kokemus ja varsinkaan koulutuspohjaa hypätä sinne ollenkaan. Mielen valmennusta kun EI voi tehdä omien kokemustensa pohjalta. Me ihmiset ollaan omia yksiöitämme ja jokaisen sisustus on täysin erilainen.

"Pystyn nauramaan, 

pystyn valon tuomaan.

Vaikken oikeesti henkeä saa.

Mä kyllä reipas tänään oon.

Vaikka meilkein luovutan jo.

Miten reipas tänään oon, 

hymyhuulilla työni mä teen.

Ja sinä täysin sokee oot, 

sille miten uupunut oon."

Johanna Kurkela-Ingrid

Koskaan ei voi tietää, mitä siellä henkilön pinnan alla vaanii.

Hän voi peittää hymyllä ja tekopirteydellä alleen paljon, surua, häpeää ja epätoivoa. Siihen kun aletaan pumppaamaan "jaksaa, jaksaa", "jaksat sinä kun minäkin olen jaksanut", "minulla on näin ja näin vaikeita kokemuksia, mutta silti olen jaksanut hokemia.. niin pam, olet voinut hajottaa jonkun mielen.

Nyt on jotkut jo onneksi jo ymmärtäneet siirtyä vähän armollisempiin "valmennuksiin". Ei ole aina pakko jaksaa. Ja lähtökohta on se terveellinen elämä, keho ja mieli eikä se, että orjallisesti puputetaan maitorahkaa ja sitä yli-ihmisen yli-inhimillistä tavoittelumallia.

Oletteko muut seuranneet tätä kehitystä? Esimerkiksi Jutta Larmin luotsaamien valmennuksien muuttumista ja somen ulosantia. Se "fitti" elämä, jota puskettiin vain muutama vuosi sitten, ihan joka tuutista. On muuttunutkin hyvän mielen ja mitä näitä nyt on.. valmennuksiin.

Kertooko sekin jostain; että itse Mentula  ajoi itsensä burnouttiin.

Tuleeko se onnellisuus siitä alituisesta suorittamisesta?

Oletko todella onnellinen siitä, että olet jaksanut painaa itsesi piippuun?

Näinä aikoina, kun koko maailma on pysähtynyt, voikin olla aika pelottavaa suorittaja ihmisille pysähtyä ja oikeasti huomata, että tämähän onkin ihan hyvä just näin.

Enkä tällä tarkoita sitä, että liikkuminen pitäisi lopettaa. Ei missään nimessä! Jos saat oikeasti ja huom! aivan oikeasti hyvän mielen siitä, että vedät parikin treeniä päivässä niin ehdottomasti tee niin. Mutta mitäs jos se onkin aina ollut suorittamista, eikä salillä käyminen ole koskaan ollut sun juttu. Niin mitä jos vaihtaisit sen luonnossa lenkkeilyyn ja kotitreeniin ihan ilman tätä vallitsevan nykyhetken pakkoakin jatkossa.

Tai mitä jos et aivan koko ajan tekisi töitä. Ne työhommat kun on niin pirun helppo siirtää kotiin ja vapaa-ajalle. Mitä, jos sinä putkimies sanotkin sille kaverille, että soitteleppa kuule jonnekki firmaan joka on auki nyt, meitsi on vapaalla. Tai mitä jos sinä perhepäivähoitaja et sanoiskaan, että on ok jos tulet tänään myöhemmin hakemaan. Ei ole ok. Ei aina tarvi venyä. Jätä ne työt sinne työpaikalle. Laita se työpuhelin töiden jälkeen kiinni. Äläkä vastaa omalla puhelimellasi työasioihin.

Olen kokenut oman burnouttini kanssa kantapään kautta muutamia vuosia sitten pysähdyksen , joka muutti kaiken. Siitä joskus vielä lisää..

Mutta kai tälle kirjoituksille pointti on nyt se, että nyt kun tuntuu pahalta, nyt kun pelottaa, nyt kun vähän suututtaakin. On ihan oikein tuntea niin. Ota ne negatiivisetkin tunteet itseesi ja käsittele niitä lempeästi.

Ei sun oo pakko "jaksaa jaksaa" 

Ollaan itsellemme armollisia. 

XOXO MTU